Kuvittelin joskus, että en milloinkaan asuisi surutalossa. Tiesin, että vanhetessani joutuisin käymään niissä ja poistumaan pakollisten kuvioiden jälkeen, yleensä kiusaantuneena ja helpottuneena. Kuvittelin, että elämäntoverini joutuu kokemaan kohtalon asua surutalossa.
Nyt asun surutalossa viidettä kuukautta. Se tuntuu viideltä vuodelta.
Tämä talo oli ennen kovin toisenlainen, iloinen talo. Hän halusi tämän talon ja me rakennutimme sen. Hän halusi tehdä itse mahdollisimman paljon, minä en. Talo tuli valmiiksi ajallaan, vaikeuksien jälkeen, kuten kai useimmat talot. Hän sai purkaa tarmonsa, taitonsa ja tietonsa pihassa ja se kukoisti. Hän kukoisti. Olimme nuoria.
Kun hän kuoli, jäin aluksi neljän seinän sisään. Nyt näen itseni kuin peilistä tammikuun kalpeassa valossa. On lunta, mutta illat ja aamut pimeitä, usein päivätkin. Valvon yöt, nukun aamut. Sitten uskallan jo poistua ajoittain 10 minuutin kävelylle vahvasti pukeutuneena. Palelen untuvatakissani. Palaan kiireesti kotiin kierrettyäni korttelin. Kukkia, naapureita, työtovereita, kortteja, adresseja, tunteiden sekamelska.
Pistävä, pistävä kipu, läpitunkeva suru ajaa liikkeelle seuraavina viikkoina entistä useammin. Kävely naapurikylän ravintolaan, olut, iltapäivälehdet. Koneellinen kävely takaisin kotiin. Seinät kaatuilevat.
Minua itkettää ja minä itken niin kuin pienet pojat itkevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti